parhain rippilahja ikinä

Varoitus: Postaus sisältää paljon kuvia ja muistoja, sekä on todella pitkä.

<3

Atte tuli mulle keväällä 2013. Se asusteli aikaisemmin Metsäkylässä ja oli Ninan omistuksessa. Alunperin sen piti tulla meille vain kesäksi Pojun seuraksi, mutta kuinkas kävikään!
Mun rippijuhlat olivat 9.5.-13, ja heppaset olivat tulleet pari päivää sitten meille kotiin. Mun kummitäti, joka siis omistaa Metsäkylän, sekä omisti silloin vielä Aten, antoi mulle rippilahjaksi A4 kokoisen paperin. Kuulostaapa tyhmältä, mutta kyllä, paperi se oli. Avasin paperin, ja luin sen yläkulmasta "Ruuna Ahhkratt on vaihtanut omistajaa...".

En ollut vielä silloin aivan varma mitä siitä seuraisi, olihan Atte vielä nuori ja suhtkoht kokematon hevonen. Se oli silti paras rippilahja, mitä voi saada <3 (Tästä pääset rippijuhlat-postaukseen)

Mun istunta muuttui rutkasti, sillä olin tottunut istumaan pomputtavan Poju-ponin selässä. Nojasin hirveän taakse, enkä kantanut käsiäni. Treenillä sain nekin paremmaksi, ja yhteistyö alkoi sujumaan. 

Atte oli erittäin yritteliäs, ja vaati paljon kehuja oppiakseen. Nopeasti se oppikin!

minä mun konfirmaatiopäivänäni

 Meillä oli täällä kotona käytössä nurmikenttä, ja pohjana pelkkä tavallinen nurmikko. Se oli siis osittain liukas, ja hyppäämiset sekä kunnon treenit jäivät välillä sen takia vähän vähemmälle. Pari kertaa meille tuli ratsastuksenopettaja pitämään tuntia alussa, että päästiin hyvin alkuun. Joskus yhteistyö ei oikein pelittänyt, ja laukka oli aika vaikeaa. Eteenkin kääntyminen laukassa oli Atelle hirmu vaikeaa, niinkuin alhaalla olevasta kuvasta näkyy...

Noooh, tässä sitä yhteistyötä vielä vähän treenaillaan...

 Onneksi saimme keskellä kesää hommattua tänne valmentajan, ja se kouluvalmennus menikin oikein loistavasti!
Video valmennuksesta

hieno !

 Atteen oli helppo ihastua, se oli niin hellyyttävä ja yritti kaikkensa. Kaiken lisäksi se oli todella hieno, ja kun vaan jaksoi työstää se kantoi itsensä todella kauniisti muodossa. Side kasvoi nopeasti, ja olin joka päivä vain ylpeämpi hevosestani.

 Muutamia kertoja hyppäsimme meillä, ja alkuun hypyt eivät oikein onnistuneet. Atte mutkitteli ennen estettä, ja laukassa askeleet eivät millään osuneet kohdalle. Monen esteen sarjat olivatkin täysi mahdottomuus, ja irtohypytys ei oikein sujunut vaikka Atte sai vapaasti itse katsoa paikat hypyille. Mutta se oli niin hieno tunne, kun vihdoin saa hevosen menemään tehtävän halutusti, ja se ymmärsi idean. Se että ratsastajan ja hevosen kemiat kohtaavat täydellisesti, edes hetken verran, tuntuu niin mahtavalta. Viimeiset estetreenit menivätkin jo paljon paremmin kuin ensimmäiset, tietenkin!
Video ensimmäisistä hyppykerroista

Esteet nousivat 80 senttiin kesän loppupuolella, vaikka nekin näyttivät Aten alla pieniltä kavaleteilta... 

Kokeilimme kerran maastoesteitä, ja sinä päivänä tulinkin ensimmäisen kerran alas Aten selästä. Siinä oli kyllä kaikki katastrofin ainekset esillä... Atte tuli vähän mutkitellen esteelle, hypystä tuli ihan outo, ja esteen jälkeen lensi peräpää. Tämän jälkeen pää alas, ja täyskääntö sinne suuntaan minne ratsastaja ei ainakaan suunnitellut menevänsä. En satuttanut itseäni, vaikka sekin oli lähellä. Atte nimittäin aina potkaisee taakseen tippumisen jälkeen, ja nämä voimakkaat potkut olivat erittäin lähellä pääkalloani. Onneksi ei ihan osunut! Tämän jälkeen pidätimme kauan henkeämme, sillä Atte lähti täyttälaukkaa maantien suuntaan. Kun se oli käynyt tarpeeksi pitkällä tajutakseen että Poju ei seuraakaan sitä, hän kääntyi takaisin ja laukkasi entistä lujempaa. Kun hän oli koulunnut kaikki lähimmät pellot läpi, se rauhoittui ja antoi kiinni.

mikä (kuka) puuttuu?

80 cm

 Työn tulokset alkoivat näkyä, ja kehityimme nopeasti eteenpäin. Atte oli niin hellyyttävä kaveri, joka rakasti ihan kaikkia, koirista ihmiseen. Meidän Mortti-koira saikin usein juosta sitä karkuun kun Atte löntysteli sen kannoilla. :D Luottamus kasvoi päiväpäivältä, ja rakastuin Atteen. No, olihan se oma hevoseni, joten rakkaus oli kai itsestään selvää. Tässä ei kuitenkaan sana 'ihastua' taida riittää kuvailemaan sitä tunnetta.

Kesä meillä oli taas jälleen ikimuistoinen, kiitos omien heppojen!

 

kaverukset <3

Kesän loputtua Poju myytiin, ja mietimme mitä teemme Aten suhteen. Kesän aikana oli kumminkin näkynyt elonmerkkejä nivelrikosta, joka vaivasi välillä oikeaa takajalkaa. Sitten Ninalta tuli hyvä tarjous - veisimme Aten Metsäkylään. Siellä se saisi käydä kahtena päivänä tasokkaamilla tunneilla, ja loppuviikon päivät jäisivät meille. Ajatus kuulosti paremmalta kuin hyvältä, ja suuntasimme kesän loppupuolella Metsäkylään.

Elämä siellä lähti hyvin käyntiin, ja sain pari vapaapäivääkin. Pääsin vakiotunnille maanantaiksi, jolla hypättiin jokatoinen kerta. Aten oli vaikea tehdä ihan kaikkia tehtäviä mitä muut tekivät, ja luistimme sen takia muutaman kerran tehtävistä. Pääsimme kuitenkin mukavasti hyppäämään valvovan silmän alla, ja koimme monta onnistumisen hetkeä. Jos hyppäsin yksin ilman opetusta, siitä ei tahtonut tulla mitään. Kumpikaan ei osannut, ei ratsastaja eikä hevonen. Kaikki menivät ihan sekaisin ja kadun näin jälkeenpäin että miksi en lopettanut ajoissa hyppäämistä, ja antanut osaavien neuvoa aina kun otettiin esteet kehiin. Jossain kohtaa tein kuitenkin sen päätöksen että en hyppää muuten kuin valvovan silmän alla ammattilaisen opetuksessa.

kouluakin väännettiin !

tämä kerta onnistui vielä suhtkoht hyvin

TÄSTÄ 

^paina tuosta niin pääset katsomaan videon, joka sisältää epäonnistuneita hyppyjä...

Pikkuhiljaa nivelrikko tuntui vaivaavan Attea yhä enemmän ja enemmän. Huomasin myös suussa jotain vikaa, pidätteet eivät menneet kunnolla läpi ja se viskoi päätään kuin viimeistä päivää. Kävi ilmi, ettei sitä olla raspattu ties koska viimeksi. Varasimme heti ajan raspaukseen. Oikeassa olin, suu oli täynnä piikkejä, sekä sudenhampaat piti poistaa. Seuraavaksi oli sitten tiedossa niiden leikkaus. Atte vietiin klinikalle, enkä itse päässyt mukaan sillä olin koulussa. Lääkäri halusi välttämättä kuvata nivelrikko jalan, sillä hän näki siinä jotain erikoista. Emme ruvenneet sitä kieltämäänkään, hyvä se olisi tarkastaa. Kuvista kävi ilmi että rikko oli pahentunut, ja siellä oli joku piikki mikä hankasi ikävästi. 

Tämä ei tietenkän ollut hyvä uutinen. Aloitimme kipulääkityksen joka kesti muutaman viikon. Se tepsi, ja Atte oli taas hetken parempi. ... Kunnes lääkitys lopetettiin. Se oli taas päivä päivältä huonompi, ja viimeisinä päivinä en voinut edes ravata kunnolla.

 Edessä oli ehkä vaikein päätös minkä olin ikinä elämässäni tehnyt. Lopetetaanko Atte vai ei?

Tiedostin mitä kummatkin vaihtoehdot pitivät sisällään, mutta jostain syystä lopettamisessa oli enemmän hyviä puolia. Kuulostaa idioottimaiselta, mutta niin se vaan oli. En halunnut että Atte kärsii, sillä se oli selvästi kipeä. Niimpä siis päätimme lopetuspäivän, ja varasimme lääkärin lopettamaan sen. 
Viimeisen viikon aikana ratsastelin Attea tosi kevyesti, ja räpsimme paljon kuvia sekä maastoiltiin. 

Sitten koitti syysloma viikon perjantai, se painajaismainen päivä. Oli aika hyvästellä paras ystävä. Se tuntui ihan hirveältä. Tiesin kuitenkin, että se oli oikein, ja tiesin että se oli elänyt hyvän elämän. Vaikka sen elämä ei ollutkaan pitkä, vain reilu viiden vuoden pituinen.
Muistan vieläkin kuinka kamalaa oli pyöräillä pois lopetuspaikalta, kun tiesi ettei ikinä nää sitä enää. Ei ikinä.

Ikävöin Attea joka päivä, ja haluaisin vain vielä kerran tuntea sen pehmeän turvan kämmenelläni.

Lepää rauhassa kulta <3

voin vieläkin tuntea kosketuksen poskellani <3

hyvästelyt ja itkut, good bye my dear <3

 

                                             R.I.P
                               † Ahhkratt 18.10.2013