Tukiverkko tärkeän harrastukseni ympärillä

rakas Poju <3

Tulin miettineeksi tässä yhtenä päivänä että kuinka tärkeä ja vahva tukiverkko mulla onkaan tän harrastuksen ympärillä. Minun läheisiini kuuluu paljon hevosihmisiä, kahdella on jopa oma talli. Omat vanhempani ovat olleet lapsesta asti hevosten kanssa tekemisissä, niinkuin minä ja pikkusiskonikin. Tajusin kuinka onnekas olen, kun ympärilläni on näin paljon samasta harrastuksesta välittäviä ja osaavia ihmisiä, joilla on myös paljon kokemusta. Kun vielä omistimme hevosen, saimme paljon apua ympärillä olevilta ihmisiltä, ja saamme sitä edelleen.
Olen etuoikeutettu että saan käydä oikeastaan koska vaan ratsastamassa ja hoitamassa hevosia sukulaisteni talleilla, kun siltä tuntuu. Valitettavan harvoin nykyään näin kuitenkin teen...

Vanhempani ovat tukeneet hevosharrastustani kaikin mahdollisin tavoin; he kuskaavat minua aina tallille, ovat välillä mukana katsomassa ja auttelemassa, ja kustantavat tämän koko kalliin harrastuksen, vaikkei ylimääräistä rahaa olisi senttiäkään. Meidän perheessä rokotetaan kaikesta muusta jos tarve vaatii, esimerkiksi matkusteluista, ulkona syömisistä, uusien vaatteiden ostamisesta tai muusta vastaavasta.
Monet ovat luulleet että meidän perhe olisi jollain tapaa varakas (mikä ei todellakaan pidä paikkaansa), kun kerran harrastetaan hevosia, ja meillä oli kaksi omaakin. Ihmiset tietävät kyllä että siihen menee älyttömästi rahaa, mutta sitä he eivät tiedä että mistä meillä sitten säästetään ja kuinka paljon. Tämä on vaan niin rakas harrastus meille kaikille, että on muuttunut jo lähes elämäntavaksi. Itse en voisi kuvitella itselleni täysin hevosetonta elämää.

"perhepotretti", isäni puuttuu kuvasta (vuonna 2013)

Olen kokenut niin paljon tämän harrastuksen parissa, ja oppinut vielä enemmän.
Joskus pikkutyttönä osasin vain haaveilla omasta ponista. Sen haaveen toteutuminen oli yksi elämäni parhaimpia hetkiä. Enkä olisi ikinä osannut kuvitella, että juuri meidän ponit ja hevoset vielä joskus herättäisivät pihapiirimme tallin uuteen uskoon, siitäkin olin osannut vain haaveilla. 2011 vuoden kesä oli yksi parhaista kesistä ikinä, kun saimme Pojun meille naapurin ikivanhaan talliin uuden silloisen ylläpitoponin Rikun kanssa. Omassa pihapiirissä maastoilusta, kentällä ratsastamisesta, pelloilla laukkailemisesta ja omien ponien kanssa touhuilusta aurinkoisessa kesässä ei kyllä enää fiilis parane. Tunsin taas jälleen olevani etuoikeutettu, sillä kovin harvalla ei valitettavasti ole tällaista mahdollisuutta. En tosin olisi uskonut että itsellänikään olisi.
Vielä vuosien 2012 ja 2013 kesinä vuoden 2011 lisäksi meillä oli kaksi ponia tai hevosta tallissa, ja laiduntamassa kesälaitumilla. Kesällä 2014 ei enää omaa hevosta ollut, joten niitä ei myöskään omassa tallissa näkynyt. Sen sijaan toisen tätini hevoset olivat saapuneet pihattoomme viettämään kesää.
Sen kesän ratsastin muualla, eli Idan tallilla missä käyn edelleen, sekä muutamaan otteeseen muualla. Ratsastin paljon harvemmin kuin edellisinä kesinä, vain pari kertaa viikossa. Pakko sanoa, että vaikka oman hevosen omistaminen niin vastuullista, kallista ja aikaavievää onkin, kyllä se silti tuntihevosilla ratsastelut pari kertaa viikossa voittaa!

kesä 2011 Riku ja Poju

kesä 2012 Poju ja Teemu

kesä 2013, ja omat rakkaani Atte ja Poju <3

omassa pihapiirissä rypsipellolla

Tiivistettynä: Olen hurjan kiitollinen kaikesta siitä mitä olen saanut kokea, ja kuinka paljon saan tukea tähän harrastukseen, etenkin perheeltäni!

Minun oli pakko jakaa ajatukseni tänne blogiin, olen näitä niin kauan miettinyt.